Rutiinien keskelläkin tapahtuu – kuten esimerkiksi viime yönä. Toisinaan kuuntelen Radio Dein myöhäisiä haastatteluohjelmia kuulokkeilla vain toisella korvalla hiljaisesti vuoteessa.
Niin siinä eilenkin kävi, että olin nukahtanut ja haastattelu jäi suurelta osin tajuamatta. Unen läpi kuitenkin kuulin haastattelun jälkeistä musiikkia, joka ehkä sopi unen juoneenkin. Musiikki oli erityisen kaunista – kuulosti lähes taivaalliselta silloin, kun alkoi soida aivan erityinen sovitus virrestä 632. Se muuten oli äitini lempivirsiä. Solisti oli ääneltään kansanomaisen voimakas veisaajanainen, jota säesti hiljainen taustakuoro. Kaikki säkeistöt sanoineen kuuluivat selvästi, välillä kuoro lauloi niitä yhdessä. Huipennus oli viimeinen säkeistö:
”Siell’ kaunis kannel soi,/ veisaamme virttä uutta,/ ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene./ Täällä en lauluun voi/ saada sen ihanuutta,/ kuitenkin laulan ylistystä Herralle./ Hän verellänsä/ja hengellänsä/ myös minut Jumalalle lunastanut on./ Kunnia, kirkkaus,/ voima ja ylistys/ Sinulle, Jeesus ikuisesti kaikukoon./ Ja taivas, maa ja meri aamen/ vastatkoon.”
Sitten olinkin täysin hereillä, kello oli noin yksi. En halunnut jäädä valvomaan, vaikka jatkossa alkoi kiinnostava puheohjelma.
Aamullakin tuli pieni yllätys, kun syntyi laulu Polttavalla maalla: