Vuosikymmenien ajan tuoreena pysyneen harrastuksen mielekkyys on vasta tänä kesänä alkanut vakavasti arveluttaa. Olen toki jo vuosikaudet ymmärtänyt tuotosten tarpeettomuuden ja merkityksettömyyden, mutta en ole asiaa sen kummemmin noteerannut, ennen kuin viime viikkoina.
Ajattelin etsiä tilalle uusia harrastuksia, mutta vastaavantapaista korvaavaa ei löydy. Joitakin käsitöitä, lankoja ja puikkoja olen kaivanut esiin. Tyhjyyden tunne on yllättänyt pahemman kerran, kun olen tietoisesti torjunut askartelun nuottien parissa. Sehän onkin täysin vapaaehtoista. Viime sunnuntain iltana (joka sattui olemaan syntymäpäiväni), ajattelin sanoutua irti koko hommasta. Kunnes…
Seuraavana aamuyönä alkoi taas tapahtua. Unen aikana aivot askartelivat tuttuun tapaan jotakin uutta selväpiirteistä teksti- ja kuvasommitelmaa, jonka unessa ja heräämisvaiheessa halusin heti tallentaa tietokoneelle – mutta eihän tallentaminen luonnollisestikaan onnistu. Sitäpaitsi kyseistä tuotosta ei valvetilassa voi enää muistiinsakaan palauttaa kuin pieneltä osin. Sen verran, että otsikkona oli ”Ihmisen kuva” ja visuaalisessa tuotoksessa kaksi kuvaa (muistiin jäi vain väri, edellisessä rosoisempi kuin jälkimmäisessä); toinen esitti särkynyttä ja toinen eheää. Taustalla soi sävelmä, joka herättyäkin jäi osittain muistiin. Siitä sitten syntyi tuo nro 4247 unen aiheesta ja otsikosta.
Unisommitelman syntytapahtumaa arvostan kiitollisena. Se kertoi itselleni, että tuolla harrastuksella on sittenkin merkitystä. Uskon että ainakin osa lauluista on saatu lahjaksi eikä kaikki ole pelkkää ihmisen puuhastelua.
4247 Ihmisen kuva: