”Sillä paljot unet ovat pelkkää turhuutta; samoin paljot puheet. Mutta pelkää sinä Jumalaa.” Saarnaaja 5: 6
Uniin ei kannata kiinnittää paljon huomiota, kerron kuitenkin tämänaamuisen:
Olin käymässä entisen asuinseutuni kirkossa tai seurakuntakodilla, paikalla oli senaikaisia tuttuja henkilöitä pappia myöten. Huonetila ei kuitenkaan ollut se tuttu entinen. Alkamassa oli jokin tilaisuus. Olin ehkä vähän myöhässä ja kävelin siellä käytävällä.
Mutta voi: huomasin olevani ihan avojaloin, ei sukkia eikä kenkiä. Mietin voinko tulla mukaan vai pitääkö lähteä. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota avojalkaisuuteen, vaikka yritin näyttääkin. Ei paheksuttu eikä käsketty pois. Jaloissa ei tuntunut pahalta, ei pistelyä eikä palelua, oli kai pehmeä matto. Ajattelin voivani jäädä. Etsin sieltä huoneistosta edesmennyttä lähiomaistani. Löysin hänet sieltä lepäämässä – sellaisena kuin hänet vanhuuden saattohoidossa muistan. Heräsin. Uni jäi mieleen positiivisena.
Tavallinen uni, ei mitään ihmeellistä. Itselleni se puhui ainakin riittämättömyydestä, mutta myös siitä, että on lupa olla mukana sellaisena kuin on, turvallisessa ympäristössä vaikka ilman kenkiä. – (Erään kerran unessa avojalkaisuus polulla varoitti minua siinä ympäristössä käärmeistä, vaikkei niitä näkynytkään.)
Tämänamuinen uni rohkaisi kelpaamaan. Ehkä joku toinenkin rohkaistuu.
Herätessä oli mielessä selviä sävelkulkuja. Kirjoitin talteen.
3991 Kaunista turhuutta: